Lapsena olin hyvin energinen ja aktiivinen tyyppi, mikä näkyi monipuolisena liikkumisena ja harrastamisena. Olin myös hyvin kilpailuhenkinen, joten hakeuduin kilpaileviin harrastusryhmiin niin jalkapallossa kuin voimistelussakin. Olin myös todella utelias ja jatkuva kysymystulva saikin välillä valmentajien hermot kiristymään. Janosin päästä osallistumaan itseäni koskevien päätösten tekoon, mutta tuohon maailmanaikaan osallistamisesta ei juurikaan puhuttu tai tiedetty. Tämä aiheutti haasteita erityisesti teini-iässä, kun taidot ja tietämys karttuivat, mutta silti koin, ettei minua kuunnella, enkä päässyt riittävästi vaikuttamaan harrastukseeni. Osittain siitä syystä tänä päivänä haluan itse antaa urheilijoilleni mahdollisuuksia vaikuttaa, keskustella, tutkia ja kysellä asioista. Nautin erityisesti, kun voin syventyä näihin keskusteluihin psyykkisen valmentajan roolissa.
Varsinainen valmennusurani alkoi kotipaikkakunnallani jumppakoulujen ohjaamisena jo 15-vuotiaana oman harrastamisen ohessa ja vaikka en erityisesti pitänyt ohjaamisesta silloin, huomasin, että minulla on kuitenkin halua auttaa ja rohkeutta ”ottaa haltuun” erilaisia ryhmiä. Tiesin jo hyvin nuorena, että haluaisin tehdä urheilun tai myöhemmin tanssin parissa töitä. Lukion jälkeen hainkin opiskelemaan Tampereen konservatorion ammattitanssijan koulutusohjelmaan ja onnekseni pääsin sisään! Tampereella aloin koulun ohella opettaa myös itse tanssia ja pitää tavoitteellisempia tekniikkatunteja, joissa palo valmentamiseen syttyi yhä voimakkaammin. Sain paljon arvostusta ja kiitosta tekemästäni työstä, mikä oli itselleni ensiarvoisen tärkeää ja sai myös jatkamaan valmennuksen tiellä.
Valmistumisen jälkeen muutin tanssitöiden perässä pääkaupunkiseudulle ja vaikka pääasiallinen aikani menikin erilaisissa produktioissa, tai tanssijan töiden etsimisessä, aloitin valmentamisen nykyisessä seurassani sivutyönä tanssikollegan suosittelemana. Kun tanssijan töitä oli vähemmän, valmensin enemmän ja välillä taas toisinpäin. Lopulta koronan jälkeen, tanssitöiden kuihduttua kasaan, siirryin päätoimiseksi valmentajaksi.
Nykypäivänä valmentajana ja psyykkisenä valmentajana tärkein tavoitteeni on, että edistän toiminnallani urheilijoiden hyvinvointia taito- ja tavoitetasosta huolimatta. Varsinkaan kilpaurheilussa ei aina ole helppoa toteuttaa tätä ideologiaa. Korkeat tavoitteet vaativat paljon vaivaa, aikaa ja epämukavuuden sietämistä, mutta nämä haasteet eivät mielestäni saisi vallata liikaa alaa. Nuorten ja lasten keskuudessa on yhä enemmän paineita ja psyykkistä pahoinvointia, mikä vaatii yhä isompia resursseja psyykeen tukemiseen myös harrastussektorilla. Plussan puolelle pitäisi siis pidemmällä tähtäimellä aina jäädä ja toisaalta oppia käsittelemään erilaisia tunteita, kuten pettymystä ja häpeää, jotka välttämättä elämään ja urheiluunkin kuuluvat. Vaikeiden tunteiden käsittely ei kuitenkaan onnistu, ellei niistä puhuta, tai jos ilmapiiri harjoituksissa ei ole turvallinen. Siksi on tärkeä valmentajankin roolissa aktiivisesti asettua kuuntelemaan urheilijoita ja hyväksyä myös itsessä syntyvät tunteet ja oppia niistä. Parhaimmassa tilanteessa vaikeista hetkistä ja tunteista selviäminen voi entisestään vahvistaa motivaatiota ja oman kyvykkyyden kokemusta, jolloin toisaalta opetetaan elämästä hirveän tärkeä oppi: kaikki tunteet kuuluvat elämään ja lopulta niistä aina kyllä selvitään.
Harrastan itsekin edelleen urheilua 31-vuotiaana ja olen mukana jopa kilpailevassa voimisteluryhmässä. Mietin usein mikä saa minut edelleen jatkamaan ja päädyn aina samaan vastaukseen: nautin siitä vaan niin paljon. Silloin vaakakupissa ei paina epävarmuus tai muut haasteet, kun urheilu hyvässä porukassa on vaan kerta kaikkiaan niin kivaa! Sitä esiintymisen jännitystä, euforiaa ja flowta ei koe missään muualla ja siksi on mahdotonta lopettaa. Jos voisin katsella joskus 30 vuoden päästä, että omat valmennettavani olisivat samassa tilanteessa kuin minä nyt, voisin sanoa onnistuneeni tavoitteessani. Ja siksi myös jaksan päivästä toiseen valmentaa, vaikka työ onkin välillä raskasta. Lopulta kaikki se vaiva ja työ on kuitenkin kaiken sen arvoista, kun näkee nauttimisen myös valmennettavien kasvoilta.
Essi Hannuksela
Päätoiminen ammattivalmentaja, Pakilan Voimistelijat
Psyykkinen valmentaja, MieliEssi Coaching
