Juuri tällä hetkellä elämme näiden molempien toimintakulttuurien vaikutuksessa. Yleinen ilmapiiri on kääntynyt jo urheilijalähtöisen valmennuksen suuntaan. Urheilijalähtöinen toimintatapa vaatii kuitenkin aivan uudenlaista osaamista – ihmisosaamista – ja sitä valmentajilla ei ole vielä riittävästi. Sen vuoksi palataan helposti takaisin vanhoihin toimintatapoihin.
Vanhassa valmentajakeskeisessä toimintakulttuurissa urheilun sisältöosaaminen oli keskeisessä asemassa. Lajianalyysit, harjoittelun ohjelmointi, toistomäärät ja harjoitussuunnitelmat olivat keskiössä. ”Kehoa” – fyysisiä ominaisuuksia, lihaksia ja hermostoa, energiantuottomekanismeja sekä hengitys- ja verenkiertoelimistöä – trimmattiin huippukuntoon. Urheilija oli valmennuksen kohde.
Urheilijakeskeisessä toiminnassa keskiössä on ihminen ja hänen voimavaransa. Valmennuksen tavoitteena on, että urheilija oppii tunnistamaan omat voimavaransa, sekä oppii kehittämään ja käyttämään voimavarojaan. Urheilija on itse aktiivinen ajattelija ja tekijä. ”Kehon” valmennuksen lisäksi valmennetaan ”mieltä” – urheilijan ajatusta ja tietoisuutta omista henkisistä voimavaroista ja aisteista. Toiminnassa tavoitellaan tilaa, jossa mieli ja keho toimivat täydessä harmoniassa – urheilija on yhtä tekemisensä kanssa.
Vanhassa kulttuurissa valmennus toteutettiin valmentajajohtoisesti. Valmentaja suunnitteli, kontrolloi toteutuksen ja antoi palautteen urheilijalle. Vuorovaikutussuhde oli pitkälti valmentajan monologi. Toiminnan perustana oli hyvin behavioristinen ja jopa mekanistinen ihmiskäsitys. Urheilijakeskeisessä toiminnassa tavoitteena on luoda luottamuksellinen dialogi urheilijan kanssa. Urheilija osallistetaan suunnitteluun, toteutukseen ja seurantaan. Näin hän kasvaa vastuuseen omasta tekemisestään ja hänellä on vahva omistajuus urheilustaan. Ihmiskäsitys on humanistinen ja oppiminen perustuu urheilijan omiin voimavaroihin ja tahtotilaan.
Jos aiemmin toimintaa ohjaavana tavoitteena oli voittaminen, urheilijalähtöisessä toiminnassa keskeinen tavoite on oppiminen ja ihmisen kehittyminen. Voittaminen on oppimisen sivutuote ja lopputulema. Urheilu ei ole oma saarekkeensa vaan osa elämää ja elinikäistä oppimista. Myös urheilija ymmärtää urheilun ainutkertaisena ja -laatuisena mahdollisuutena oppia ja osaa suhteuttaa urheilun omaan elämän kokonaisuuteensa.
Kun vanhassa kulttuurissa urheilun sisältöosaaminen oli keskeisessä osassa, urheilijalähtöisessä toiminnassa ihmisen kohtaamisen taidot ovat avainasemassa. Koska valmentaminen joka tapauksessa on pitkälti valmentajan subjektiivisesta maailmankuvasta ohjautuvaa toimintaa, on tärkeää, että valmentaja tuntee itsensä hyvin ja on käynyt läpi oman henkisen kasvun prosessin. Luottamuksellisen dialogin synnyttäminen jokaisen urheilijan kanssa on valmennuksen perusta. ”Mielen” valmentamisessa valmentajan tehtävänä on herättää urheilijan oma ajatus ja tahtotila. Tasavertaisessa dialogissa valmentaja sekä kysyy että kuuntelee ja saa urheilijan tuomaan esiin omat ajatuksensa. Vaatii valmentajalta hyvää vuorovaikutus- ja yhteistyötaitoja luoda ehjä kehittämisprosessi jokaisen urheilijan kanssa.
Urheilijan henkisten voimavarojen – sisäisen motivaation, asenteen, itseluottamuksen, vastuullisuuden ja suoritustunteen – kehittäminen vaatii itsensä tuntemista sekä toisten ihmisten ja käyttäytymisen tunnistamista. Kokemukseni mukaan nuo viisi ”ihmisen ominaisuutta” ovat ihmisen oppimisen ja menestyksen kannalta tärkeimmät valmennuksen kohteet. Puhutaan valmennusprosessin psykologiasta ja pedagogiikasta.
Jutun on kirjoittanut Suomen Valmentajien Arvostusvaliokunnan puheenjohtaja Erkka Westerlund ja se on julkaistu laajempana artikkelina Valmentaja-lehdessä 1/2019.
