Ihmiskäsitys yleisesti kuvattuna tarkoittaa yleistä perusasennoitumista ihmiseen. Mitä ja millainen ihminen on ja millaisia ovat hänen mahdollisuutensa. Ajattelen, että valmentajan olisi hyvä tykätä ihmisistä noin yleensä.
Mikäli muut ihmiset vaikuttavat lähes poikkeuksetta tyhmiltä, rasittavilta ja väärässä olevilta, en suosittelisi valmentajaksi ryhtymistä. Jos suhtautumisen lähtökohta on positiivinen uteliaisuus ja mahdollisuuksien näkeminen toisessa ihmisessä, ollaan hyvällä pohjalla.
Autoritaarinen valmennusajattelu voi pohjautua ihmiskäsitykseen, jossa urheilija nähdään perusolemukseltaan laiskana ja kontrolloimattomana. Tällöin valmentaja kokee tarpeelliseksi kontrolloinnin, patistamisen ja pakottamisen, jolloin urheilijan parhaaksi – kuten valmentaja pohjimmiltaan ajattelee − saadaan urheilija tekemään tarpeelliseksi nähtäviä harjoituksia ja suorituksia.
Mikäli valmentaja näkee urheilijan lähtökohtaisesti myönteisessä valossa, hän ei koe kontrollia ja pakottamista tarpeellisena, vaan voi keskittyä muun muassa sisäisen motivaation, itsetuntemuksen ja itseohjautuvuuden vahvistamiseen.
Oppimiskäsitys tarkoittaa ajatusta siitä, miten oppiminen tapahtuu. Oppimiskäsitysteoriat ovat helpommin haltuun otettavissa kuin ihmiskäsityksen lukuisat suuntaukset. Näitä teorioita on jaoteltu sen mukaan, miten niissä nähdään oppijan ja opettajan rooli ja millainen tiedon ja taidon kehittymisen ajatus niiden takana on. Jokaisen omaan oppimiskäsitykseen varmasti vaikuttavat omat oppimiskokemukset. Vaikka omat oppimismuistot vuosien takaa olisivat ihan hyviä, on olennaista ymmärtää, etteivät ne välttämättä ole onnistuneita ratkaisuja kaikille. Kun maailma väistämättä muuttuu ja tulevaisuutta on vaikea ennustaa, on tärkeää auttaa oppimaan valmiuksia, jotka auttavat oppimaan jatkuvasti ja ratkomaan asioita, joita nyt emme osaa kuvitellakaan.
Sellaisella oppimisella, jossa opettaja siirtää osaamaansa tietoa tai taitoa sellaisenaan eteenpäin on toki paikkansa. Paljon tällaista oppimista olennaisempaa on oppia itsensä kehittämisen monia taitoja samalla, kun opitaan erilaisia sisältöasioita ja perusteita. Urheilijalähtöisessä valmennuksessa urheilija nähdään aktiivisena oppijana, jonka olemassa olevaan osaamiseen oppimista rakennetaan. Silloin halutaan kehittää valmiuksia, jotka auttavat urheilijaa itse ratkomaan eteen tulevia tilanteita ja valmistautumaan lajin suorituksiin, jotka ovat mahdollisia vasta tulevaisuudessa, ja joista valmentajalla ei todennäköisesti ole omaa kokemusta.
Urheilukäsitys. Jokaisella urheiluun mielenkiinnolla ja jopa intohimolla suhtautuvalla on jokin urheilukäsitys. Sillä tarkoitan käsitystä siitä, millaista on hyvä urheilu, millainen on ”oikeanlainen” urheilija, millaista harjoittelun pitäisi olla, millainen on hyvä kilpailu ja ”oikeanlainen” valmentaja – muun muassa. Monilla tämä käsitys on aika joustava, mutta osalle meistä tulee uutisena se, että kaikki eivät jaa samaa käsitystä kanssamme. Urheilija ja valmentaja toimivat monenlaisten urheilukäsitysten ristiaallokossa ja myös heillä voi olla keskenään aika erilaiset ajatukset siitä, mitä tehden, miten ja millä suhtautumistavalla urheilun parissa pitäisi toimia. Urheilukäsitykseen liittyy vahvasti ”oikeanlaiset” puhetavat – mitä kuuluu sanoa, millaisia tunteita kuuluu tuntea ja ilmaista − ja jopa kuinka kauan aikaa − ja millaista kehon kieltä on lupa näyttää.
”Vääränlainen” kommentti tai jonkun mielestä tilanteeseen sopimattomat tunteet aiheuttavat usein pahaa verta. Medialla on vahva vaikutus yleiseen käsitykseen siitä, miten urheilusta kuuluu puhua. Urheilukäsitystämme leimaavat myös nykyaikaisen urheilun vanhat ihanteet. Ne kuvasivat aikansa huippu-urheilijat jaloiksi, pyyteettömiksi, kirkasotsaisiksi, vaatimatonta elämää viettäviksi itsensä uhraajiksi. Siihen kuvaan oli lisätty vahva työn eetos, jossa raatamisesta tulee itsetarkoitus tai menestyksen eetos, jossa esiintyi nöyryyttämistä, nujertamista ja sodan metaforia. Kaikki tämä on ollut kuvaamassa ”oikeanlaista urheilijaa”. Valokuvauksellinen sanavalmis mediaurheilija, joka pitää huolta faneistaan somessa ja pärjää lajissa, jota ei kymmenen vuotta sitten ollut olemassakaan – näyttää aika erilaiselta verrattuna tuohon aikaisempaan ihanteeseen.
Löysin väitöskirjani aineistosta viisi erilaista eetosta, kuten työn ja menestyksen – joita voisi kutsua myös urheilukäsityksiksi. Niiden avaaminen herättää usein kuulijoissa mielenkiintoisia reaktioita – joskus ahaa-elämyksiä, usein muistoja ja vähän naureskelua ja joskus ilmassa on myös perhanoita – miksen ole aiemmin tunnistanut ajatusteni taustoja.
Valmentajan ihmis-, oppimis- ja urheilukäsitykset vaativat itsearviointia ja keskustelua. Ei riitä, että toteaa olevansa esimerkiksi humanistiseen ihmiskäsitykseen uskova konstruktionisti. Yleisesti hyväksyttyihin teorioihin on helppo vedota, mutta olenko oikeasti mitä sanon olevani vai sanonko vaan?
Poimintoja luettavaksi:
Ihmiskäsityksestä ja oppimiskäsityksestä:
Patrikainen, R. 1999. Opettajuuden laatu: Ihmiskäsitys, tiedonkäsitys ja oppimiskäsitys luokanopettajan pedagogisessa ajattelussa ja toiminnassa. PS-kustannus
Puhakainen, J. 2000. Persoonan puolustaja. Lauri Rauhala ihmistutkimuksen pioneerina. Like.
Rauhala, L. 2014. Ihmiskäsitys ihmistyössä. Gaudeamus.
Urheilukäsityksestä:
Hämäläinen, K. 2008. Urheilija ja valmentaja urheilun maailmassa: eetokset, ihanteet ja kasvatus urheilijoiden tarinoissa. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto.
Kirsi Hämäläinen
Yliopettaja,
Haaga-Helian Ammattikorkeakoulu
