Tämä sivusto hyödyntää toiminnan kannalta välttämättömiä evästeitä sekä sivuston kehittämisen mahdollistavia tilastointievästeitä. Joidenkin sisältöjen näyttäminen voi lisäksi edellyttää markkinointievästeiden hyväksymistä. Lue lisää käyttämistämme evästeistä.
Tällä sivustolla käytetään evästeitä
Tämä sivusto hyödyntää toiminnan kannalta välttämättömiä evästeitä sekä sivuston kehittämisen mahdollistavia tilastointievästeitä. Joidenkin sisältöjen näyttäminen voi lisäksi edellyttää markkinointievästeiden hyväksymistä. Lue lisää käyttämistämme evästeistä.
Evästeasetuksesi on tallennettu.
Tämän sisällön näyttäminen edellyttää seuraavan evästetyypin hyväksymistä: {category}.
Urheilijasta valmentajaksi - hyvät ja huonot puolet
Urheilijasta valmentajaksi - hyvät ja huonot puolet
17.9.2013
Tähän opinnäytteeseen on haastateltu kolmea urheilijasta valmentajaksi siirtynyttä. Kaikilla kolmella haastateltavalla oli urheilijoina maajoukkuetausta sekä ammattilaiskausia ulkomailla. Heidän lajeinaan ovat koripallo ja jääkiekko ja he siirtyivät valmentajina suoraan pelaajauransa jälkeen valmentamaan päätoimisesti pääsarjatasolle tai 1-divisioonaan. Haastatteluhetkellä näillä valmentajilla oli takanaan 5-7 vuotta valmennusuraa.
Hyvät puolet
Kaikilla kolmella haastatellulla on yhtenevä käsitys hyvistä puolista. Selkeimpänä niistä nähtiin se, että oli vielä tuoreessa muistissa pelaajien tunteet ja ajattelumaailma. Lähes yhtä tärkeinä hyvinä puolina nähtiin se, että voitiin peilata harjoittelua omien valmentajien hyvistä ja huonoista puolista. Lisäksi lajin viimeisimmät muutokset ja vivahteet olivat niin selkäytimessä , ettei ollut tarvetta kerrata tai opiskella lajin sen hetkistä tilaa. Valmentajana oltiin pelaajien kanssa usein samaa ikäluokkaa, jolloin oli helpompi ymmärtää pelaajien järjenjuoksua ja elämää.
Huonot puolet
Selkeimpänä huonona puolena haastateltavat näkivät oman suhtautumisensa. Kaikki kertoivat luulleensa valmentajaksi ryhtyessään tietävänsä kaiken ja että aikaisemmat valmentajat eivät vain ole ymmärtäneet sitä. Haastateltavat luulivat, että valmentaminen on yksinkertaista, mutta todellisuudessa kaikki vaikuttaa kaikkeen tehden joukkueen valmennuksesta monimutkaista. Huonona puolena nähtiin myös, että ollessaan liian lähellä pelaajia, oma valmentajuus heijastuu vielä pelaajana olemisen kautta. Analyyttisyys puuttuu ja elää liikaa tunteella – kuin itse pelaisi. Nopeasti valmentajaksi siirryttäessä virheitä tulee tehtyä väistämättä. Ongelmia muodostuu myös jos joutuu valmentamaan entisiä pelikavereita tai vastustajia. Sorrutaan ylivalmentamiseen, harjoitellaan liikaa ja takerrutaan liian pieniin yksityiskohtiin ja iso kuva katoaa, suunnitelmallisuus puuttuu. Valmentamisessa voi olla myös vaikeaa sulattaa sitä, että oppi ei mene kaikille perille samalla tavalla, kuin itsellä on joskus mennyt.
Kokemuksen karttuessa
Haastatteluhetkellä haastateltavilla oli karttunut valmentamista 5-7 vuotta. Yhteisenä kokemuksena noilta vuosilta haastateltavat kertoivat pelaajauran antaneen heille perspektiiviä valmennuksen suunnitteluun. Kaikkien mielestä jotkut asiat tuntuvat paperilla hyviltä, mutta pelaajatausta saa ymmärtämään, ettei niitä voi toteuttaa pelissä tai harjoituksissa. Pelaajatausta on saanut myös valmentajana tuntemaan sen, miten joukkue tuntee tai reagoi erilaisiin tapahtumiin. Peliuran varrella haastatelluilla oli monta hyvää valmentajaa, joilta he pystyvät yhä poimimaan tiettyjä asioita tarpeen tullen. Lisäksi peliura on auttanut vastaajia kertomaan valmennettavilleen itse nähtyjä esimerkkejä pelaajien vaaroista joutua väärälle raiteelle. Pelaajauran uskottiin myös tietyn taktisen silmän kehittymiseen, pelkästään jo katsomalla oppii. Joskus tuntuu myös siltä, ettei millään voi vaikuttaa ja puuttua kaikkeen ja silloin tietty avuttomuuden tunne iskee.
Vastaan tulleet huomiot
Haastatellut olivat yllättyneitä siitä, että valmentaminen on vahvasti tiimityötä. On tärkeää löytää ympärilleen sellaiset kaverit, joihin voi luottaa 100%. Haastatellut myös näkevät nyt eri tavalla sen, miten kokonaisvaltaista valmentaminen ja oma valmentajuus on. He tuntevat muuttuneensa vuosien varrella valmentajina paljon. Ennen sanonta ”peli on pelaajien” tuntui kliseeltä, mutta näin sen alkaa itsekin ymmärtää, ylivalmentaminen ei toimi. Parasta on, että joka päivä tulee eteen tilanteita, jolloin ei ymmärrä kaikkea. Alussa omassa tietoisuudessaan ei joutunut pysähtymään ja pohtimaan omaa valmennustapaansa ja filosofiaansa. Sitä myös luuli, että tämä asia menee näin ja näin tämä toimii. Miten huolehdin siitä, että pelaajalla on tilaa toteuttaa itseään ja omaa luovuuttaan ja toisaalta edellyttää pelaajalta kunnioitusta joukkuetta kohtaan sitten, ettei hän sooloile kentällä tai sen ulkopuolella? Siinäpä haastetta kerrakseen.
Ammenna viimeisistä pelivuosistasi mahdollisimman paljon. Keskustele valmentajien kanssa ja kysy ”miksi?” Kirjoita ylös asioita, harjoitteita, ajatuksia. Silloin, kun ei ole itse valmis tutkimaan ja oppimaan, tippuu kärryiltä. Koko ajan pitää haastaa itseään ja omia tapojaan valmentajana. Koita päästä valmennusurasi alussa sellaisen valmentajan apuvalmentajaksi, jolta voit oikeasti oppia. Ensimmäisen vastoinkäymisen tullessa sinun pitää vain luottaa omaan juttuusi. Ensimmäisestä vastoinkäymisestä et voi kääntää kelkkaasi. Kouluttaudu tai valmenna junioreita mahdollisuuksien mukaan jo viimeisinä pelivuosinasi. Lisäksi muista pitää yhteyttä vanhoihin valmentajiisi, heistä on myöhemmin korvaamaton apu. Harjoittele opettamista. Se miten sinä opit, ei tarkoita, että muutkin oppivat. Verkostoidu, keskustele, löydä kokeneita valmentajia, joille voit puhua. Valmentaja ei ole ikinä valmis, peli menee eteenpäin. Myös yhteiskunta menee eteenpäin ja se muuttaa myös osaltaan valmennustyötä.