Tie kansallisen tason juoksijasta kansainvälisen tason juoksijaksi on pitkä, jopa kymmenen vuotta. Hyvänä esimerkkinä tästä on valmennettavani Sara Lappalainen (os. Kuivisto), joka teki läpimurtonsa kansainväliselle huipuille lähes 30-vuotiaana, kymmenen vuotta kestäneen yhteistyömme tuloksena joka vuosi tasaisesti kehittyen. Tokion olympialaisissa neljä Suomen ennätystä ja kaksi välieräpaikkaa (800 m ja 1500 m) ovat todella kovia saavutuksia kansainvälisesti kovassa ja kilpaillussa lajissa. 800 metrillä finaalipaikka jäi vaivaisen kolmentoista sadasosan päähän.
Tie kohti huipputuloksia ei ole aina suora ja tasainen, vaan monestikin mutkikas ja kuoppainen. Matkan varrelle mahtuu usein odottamattomia vastoinkäymisiä; loukkaantumisia, sairastumisia ja henkilökohtaiseen elämään liittyviä ongelmia. Näissä tilanteissa valmentajan taito ymmärtää urheilijaa kokonaisvaltaisesti korostuu. Valmentajan tulee olla hyvin perillä urheilijansa elämästä ja arjesta, sekä olla tarvittaessa valmis auttamaan tai kuuntelemaan myös muissa kuin urheiluun liittyvissä asioissa.
Tiivis ja luottamuksellinen vuorovaikutus urheilijan kanssa on ensiarvoisen tärkeää. Luottamus tekemiseen kärsii herkästi, jos valmentaja ei esimerkiksi osaa perustella valmentamiseen liittyviä näkemyksiään, tai hän ei huomio urheilijan mielipiteitä riittävästi. Yksilöurheilija on joukkueurheilijaan nähden suuremmassa vastuussa yhteisen valmennusprosessin onnistumisesta. Monesti edellä mainitut vastoinkäymiset saattavat jäädä urheilijan harteille kannettaviksi. Valmentajan rooli tukijana on tässä tilanteessa tärkeä, jottei urheilija koe jäävänsä yksin.
Valmentajan on hyvä osata muokata valmennusfilosofiansa urheilijalleen sopivaksi. Valmennusfilosofian punainen lanka säilyy, mutta urheilijan fyysiset ja myös henkiset ominaisuudet huomioidaan harjoittelussa. Esimerkiksi harjoitusvetojen tavoiteaikoja ”viilataan” sen mukaan millainen urheilija on kyseessä. Aina itsensä äärimmilleen juoksevalle asetetaan maltillisemmat ja ”piiskattavalle” tiukemmat tavoiteajat. Myös vetosarjoja tulee miettiä urheilijan luonteelle sopiviksi. Valmentajalle olennaisen tärkeä taito on myös ymmärtää, kuinka asioita esitetään urheilijalle. Toiselle sama lause voi olla motivaatiota nostattava, toiselle lamauttava.
Urheilijan on hyvä oppia tuntemaan itsensä hyvin ja tarkkailla omia tuntemuksiaan sekä tiedostaa omat voimavaransa. Yksinkertaisena esimerkkinä mainitakseni: hyvin itsensä tunteva keskimatkojen juoksija tietää ja tuntee juoksevansa lenkillä oikeaa vauhtia, oikealla harjoitusalueella ilman sykemittariakin. Harjoitusvaikutteiden ymmärtäminen ja tuntemusten analysoiminen kehittyy urheilijalla vuosien saatossa. On tärkeää, että valmentaja ohjaa ja kannustaa urheilijaa tässä oppimisprosessissa.
Itse ajattelen yksilöllisen valmennuksen kutakuinkin seuraavanlaisesti. Siinä otetaan huomioon urheilijan eri ominaisuuksien heikkoudet ja vahvuudet, kuten esimerkiksi nopeus, voima, kestävyys ja taktinen osaaminen. Tämän lisäksi huomioidaan kokonaisvaltaisesti urheilijan elämäntilanne ja tavoitteet sekä pyritään suunnittelemaan sellainen ohjelma, joka auttaa urheilijaa kohti tavoitteitaan. Tavoiteasettelussa tulee kuitenkin aina olla realistinen, eikä luoda urheilijalle mahdottomia odotuksia.
Nykyjään puhutaan paljon urheilijakeskeisestä valmennuksesta, jossa urheilija on kaiken keskiössä. Erkka Westerlund on Suomen Valmentajat ry:n nettisivulla julkaistussa artikkelissaan määritellyt osuvasti urheilijakeskeisen valmennuksen seuraavasti: ”Urheilijakeskeisessä toiminnassa keskiössä on ihminen ja hänen voimavaransa. Valmennuksen tavoitteena on, että urheilija oppii tunnistamaan omat voimavaransa, sekä oppii kehittämään ja käyttämään voimavarojaan. Urheilija on itse aktiivinen ajattelija ja tekijä. ”Kehon” valmennuksen lisäksi valmennetaan ”mieltä” – urheilijan ajatusta ja tietoisuutta omista henkisistä voimavaroista ja aisteista. Toiminnassa tavoitellaan tilaa, jossa mieli ja keho toimivat täydessä harmoniassa – urheilija on yhtä tekemisensä kanssa.” (Westerlund: Uudella valmennuskulttuurilla arvostusta urheilulle; www.suomenvalmentajat.fi.)
Edellä mainitut asiat sopivasti huomioiden syntyy hyvä kokonaisuus ja vakaa pohja tehdä pitkäjänteistä valmennusyhteistyötä. Voiko pitkäjänteistä yhteistyötä ylipäätänsä tehdä menestyksellisesti, jos valmennussuhde ei ole yksilöllisistä ja urheilijakeskeistä? Mielestäni ei. Pitkäjänteisyyttä vaativissa yksilöurheilulajeissa yksilöllinen ja urheilijakeskeinen valmennus on jopa elinehto. Itselläni oli koko urheilu-urani ajan valmentajana isäni Matti Suhonen. Keskustelimme alusta alkaen kokonaisvaltaisesti harjoittelusta. Tämä on ollut luontevana pohjana myös omalle valmennusfilosofialleni, jossa muun muassa pitkäjänteisyys, yksilöllisyys ja urheilija ovat keskiössä.
Ari Suhonen
Blogin kirjoittaja on keskimatkojen juoksuvalmentaja ja 800 metrin Suomen ennätyksen (1.44,10) haltija. Hän kehittää tällä hetkellä osaamistaan valmennuksen Master-opinnoissa Haaga-Helia ammattikorkeakoulussa Vierumäellä.
