Samaan aikaan, kun valmentajien työlle yritetään saada lisää arvostusta, uutisoidaan valtakunnan medioissa valmennuskulttuurin räikeistä epäkohdista. On hyvä, että asioista puhutaan ääneen, mutta mitä epäkohdille ollaan valmiita tekemään. Useampi lajiliitto on jo teettänyt lajikulttuuritutkimuksia ja todentanut paitsi valmentajien jatkuvan uupumisen, valmentajan työn hankalan yhdistämisen perhe-elämään ja toisaalta valmennustyön huonon arvostuksen, palkkatason sekä koulutuksen puutteen. Kriisitilanteessa aletaan lähes poikkeuksetta kehittelemään äkkiä uusia koulutusmuotoja, joita tarjotaan valmennuskentälle. Yleensä niihin osallistuu juuri ne valveutuneet valmentajat, jotka muutoinkin kouluttautuvat. Kohderyhmä on paljon laajempi ja luonnollisesti usein puutteita on enemmän siellä päässä, missä työtä on tehty jo pitkään. Maailma on muuttunut vuosien varrella, mutta valmennusmetodit ovat säilyneet vanhoina. Entinen ja nykyinen joutuvat törmäyskurssille.
Työtä hakiessa sinulta vaaditaan useimmiten jotain pätevyyttä tehtävään. Yleensä se tarkoittaa soveltuvaa, mutta tietyn tasoista koulutusta. Mitä valmentajan tehtävään vaaditaan. Suuri osa valmentajista on toki vielä tänäkin päivänä oman työn ohessa toimivia vapaaehtoisvalmentajia, mutta valmentajan työ on ammattimaistunut vuosikymmenten saatossa valtavasti. Me emme tiedä tarkasti, kuinka monella valmentajista on koulutus liikunta-alan tehtäviin, mutta sen me tiedämme, että joillakin heistä ei ole minkäänlaista koulutusta. Valmentajaksi on ryhdytty suoraan oman uran jälkeen ja työ on vienyt mukanaan niin, ettei kouluttautumista ole ehtinyt miettimään. On selvää, että muuttuvan yhteiskunnan lainalaisuudet eivät jalkaudu valmennukseen, jos valmentajat eivät altista itseään uuden oppimiselle. Opiskelussakin paras motivaattori on oma tahto, pakko-opiskelu ei yleensä tuota toivottua tulosta. Siitäkin huolimatta haastaisin urheiluseurat vaatimaan ja kustantamaan valmentajilleen koulutusta tasaisin väliajoin. Elämä on jatkuvaa oppimista ja nykyisillä ketterän oppimisen menetelmillä myös varsin hauskaa ja innostavaa.
Valmentajan työ on monipuolista. Olet samalla kasvattaja, mentori, fyysinen valmentaja, tekninen valmentaja, psyykkinen valmentaja, lohduttaja ja joskus ainoa terve aikuiskontakti. Eräs kyytirinkiimme kuulunut lukioikäinen tyttö sanoi kerran koskettavat sanat tylsästi menneen harjoituksen päätteeksi: ”Valmentajan käytös tuntui kyllä pahalta. Eikö se valmentaja tajua, että me vietämme hänen kanssaan enemmän aikaa, kun vanhempiemme kanssa? Ei oo ihan sama, miten se meille puhuu.” Aika pysäyttävä kommentti, joka on uskoakseni monen nuoren urheilijan huulilla.
”Valmenna ihmisiä niin hyvin, että he voivat lähteä milloin vain. Kohtele ihmisiä tarpeeksi hyvin, että he eivät halua lähteä” (Sir Richard Branson, Virgin Group). Tämä lausahdus tiivistää mielestäni tärkeimmän sanoman valmentajan työstä. Kun tiedät valmentaneesi niin hyvin, että urheilija ”kelpaa kenelle vain”, voit olla ylpeä työstäsi. Ja kun tiedät kohtelevasi ihmisiä ihmisarvoisesti ja vielä vähän paremmin he eivät halua lähteä mihinkään. Tämä lienee avain vetovoimaisuuteen. Urheilijat tulevat luoksesi, eivätkä edes menestyksen nälässä pakene luotasi muiden valmentajien huomaan.
Ihmisen perustarpeita on nähdyksi ja kuulluksi tuleminen. Kuulen usein seurojen kriisitilanteissa valmentajien sanovan, että tilanne on sana sanaa vastaan. Yksi ja sama valmennustilanne voidaan kokea eri tavoin. Toinen kokee sen uhkaavana ja pelottavana, toinen taas kannustavana ja edistävänä. Me ihmiset olemme herkkiä ja tuntevia olentoja ja koemme asiat yksilöllisesti. Olen kuitenkin varma, että jos valmentajasta välittyy aito halu auttaa ja tuntea urheilijansa, hän kohtelee urheilijaa kuin parasta ystäväänsä. On kysymys vuorovaikutuksesta, läheisyydestä ja hyvän tekemisestä. Ja juuri siksi, että ihminen aistii tunteita. Urheilija aistii, mikä on valmentajan tunnetila. Jos epäilee, hän kysyy. Jos ei uskalla kysyä, ei valmentaja-urheilijasuhde ole kunnossa. Ei olla riittävän lähellä. Turvallinen vuorovaikutusilmapiiri ei pidä sisällään minkäänlaista pelkoa. Ja pelon ilmapiiri on mahdollista saada pois avoimella vuorovaikutuksella.
Kun lukee tuon edellisen kappaleen, on punainen lanka mielestäni selkeä. Mihin urheilijoiden valmentamisessa pitää siis kiinnittää eniten huomiota. Vastaus on päivän selvä. Vuorovaikutukseen. Jokainen urheilija on motivoitunut oppimaan, miten urheilusuoritusta voidaan parantaa entisestään. Jokainen valmentaja osaa auttaa urheilijaa suoriutumaan teknisesti paremmin suorituksistaan. He osaavat lajin, jota valmentavat. Valmentajakoulutuksessa ei pitäisi olla kysymys siitä mitä opetetaan, vaan siitä miten opetetaan, miten urheilija saadaan oppimaan. Olisi mahtavaa, jos valmentajilla säilyisi lapsenomainen uteliaisuus ymmärtää erilaisia urheilijoita, heidän motiivejaan ja tavoitteitaan. Jotta Suomalaisen Valmennusosaamisen mallin voitaisiin sanoa koskevan koko yhteiskuntaa, pitäisi sen mukaan myös elää ja toimia.
Mielenkiintoista on myös tekoälyn tuomat mahdollisuudet. Puhutaan, että tekoäly olisi uhka ihmiskunnalle ja sitä pitäisi rajoittaa. Tekoäly on varsin viisas. Kokeillessani erilaisia valmennusosaamiseen liittyviä hakuja, tekoäly vastasi todella hienosti. Teknistä lajiosaamista sillä ei vielä ainakaan kaikkiin lajeihin ole ja se mitä sillä ei koskaan tule olemaan, on kommunikointitaito. Läsnäoleva yhteys valmennettavaan. Tämä vahvistaa entisestään sitä, mikä valmentamisessa on tärkeintä ja millaista osaamista pitäisi lisätä.
Lajiliitot tukena osaamisen kehittämisessä
Omaa osaamistaan on mahdollista nykypäivänä kehittää monien eri väylien kautta. Useimmat haluavat suorittaa jonkin tutkinnon ja hakeutuvat ammattikouluun, ammattikorkeakouluun tai yliopisto-opintoihin. Valmennusta ajatellen näissä tutkinnoissa opiskellaan liikuntaa monipuolisesti. Opintopolut ovat niin joustavia, että melkeinpä mikä tahansa on mahdollista kenelle tahansa. Sen ymmärtäminen on mahtava voimavara ja antaa valmentajille mahdollisuuksia edetä omaan tahtiin, yksilöllisin vaihtoehdoin ja muuttaa suuntautumistaankin kesken matkan.
Tutkintoon johtavien koulutusten rinnalla kulkee lajiliittojen koulutukset, jotka herättävät myös ristiriitaisia tunteita. Koulutukset ovat usein laajoja, aikaa vieviä ja hintavia, mutta eivät johda mihinkään yleisesti arvostettuun tutkintoon tai tutkinnon osaan. Koulutukset pohjautuvat kuitenkin yhteisiin koulutussisältöihin, joita kutsutaan VOK-perusteiksi. VOK-perusteet on muokattu Suomalaisen Valmennusosaamisen mallin mukaisiksi. Olisi hyödyllistä miettiä miten lajiliittojen koulutuksia saataisiin nivottua osaksi jonkin oppilaitoksen järjestelmää, jolloin opinnoista olisi mahdollista kerätä opintopisteitä. Yleensä oman lajin koulutukset kiinnostavat juuri lajin vuoksi ja koulutuksiin tullaan oppimaan lisää itse lajista yleisen valmennusopin rinnalla. Uskon, että jos lajiliittojen yhteistyössä urheiluoppilaitosten kanssa järjestämistä valmentajan opinnoista saataisiin laajemmin arvostettuja, se vaikuttaisi positiivisesti myös valmentajien työn arvostamiseen.
Moni lajiliitto on linjannut strategiassaan valmentajien osaamisen kehittämisen yhdeksi tärkeäksi osa-alueeksi. Tämä näkyy eniten koulutusten tukemisena taloudellisesti ja toisaalta sellaisten koulutusten järjestämisenä, mihin valmennuskentällä herää toiveita ja tarpeita. Nyt olisi tärkeää keskittää lajiliittojen ja urheiluyhteisöjen voimavarat yhteisten linjausten kehittämiseen. Lyödä viisaat päät yhteen ja hioa Olympiakomiteajohtoisesti osaamiskentästä mahdollisimman yhtenäinen sisältöjensä osalta. Näin tekemällä autetaan kehittämään valmennuskoulutuksista tasalaatuisempia kaikissa lajeissa ja lisätään samalla valmennusosaamisen arvostusta. Valmentajien osaamisen kehittämisellä on kauaskantoiset positiiviset seuraukset. Siksi sitä kannattaa kehittää entistä paremmin toimivaksi kokonaisuudeksi. Yhdessä.
Sanna Vuorinen
Blogin kirjoittaja on Taitoluisteluliiton koulutus- ja seuratoiminnan kehittäjä. Hän kehittää tällä hetkellä osaamistaan työn ohessa valmennuksen master-opinnoissa Haaga-Helia ammattikorkeakoulussa Vierumäellä.
