Joulukuun valmentajaa kuvaillaan seuraavasti:

”Hän panostaa valmennukseen erittäin paljon ja tekee sitä todella ihmislähtöisesti. Hanna poikkeaa perinteisestä painivalmentajasta juuri ihmislähtöisellä otteella, mikä näkyy esimerkiksi Hannan suhtautumisessa painonvetoihin ja nuorten urheilijoiden psyykkisen hyvinvoinnin tukemisessa. Hänen ryhmässään drop out -ilmiö on ollut poikkeuksellisen pientä. Hanna panostaa myös "vanhempana" aloittaneisiin urheilijoihin, mikä on etenkin painissa harvinaista”.

Mykkänen toimii valmentajana Helsingin Paini-Miehissä. Vuonna 2016 hän oli mukana perustamassa seuraan tyttö- ja naispainiryhmää. Reilussa seitsemässä vuodessa ryhmästä on kasvanut harrastajamäärältään Suomen suurin tyttö- ja naispainiryhmä. Ryhmästä on noussut painijoita tyttöjen maajoukkueeseen asti ja SM-mitalisteja on tullut vuosittain. Valmentamisen lisäksi Mykkänen toimii seuran puheenjohtajana.

Mykkäsen tarina lajin pariin ajautumisesta ei ole se perinteisin. Poikkihuilua soittanut, kuorolaulua ja teatteria harrastanut nainen ei ennen ensimmäisiä painiharjoituksia ollut harrastanut ikinä mitään liikuntaa. Ensimmäisiin painiharjoituksiin hän meni vain hieman ennen kuin täytti 18 vuotta.

Kiinnostus lajia kohtaan heräsi yhdeksännellä luokalla, kun Mykkäsen luokkakaverin isoveli oli kysynyt, kuka luokkakuvan eturivissä istuva painija on.

- Mulla oli painijanselkätoppi ja lyhyt poikatukka. Olin myös aika skrode yläkropasta. Päätin sitten googlettaa mitä on paini.

Ajatus painimisesta jäi kytemään muutamaksi vuodeksi, kunnes Mykkänen huomasi televisiosta Ylen koosteen painin EM-kilpailuista. Siitä innostuneena hän ilmoitti ystävälleen menevänsä kokeilemaan painia.

- Sanoin kaverille, että olisipa kiva kokeilla painia. Kaveri sanoi, että ”et sä semmosta jaksa”. Siitä sisuuntuneena päätin näyttää, että mähän jaksan.

Mykkäsen painiharrastus meinasi tyssätä heti alkuunsa.

- Menin ensimmäisiin harjoituksiin ja kun saavuin paikalle, niin alkulämpönä oli futista. Inhoan maila- ja pallopelejä, ylipäätään kaikkia lajeja missä on joku väline. Melkein tein uukkarin ovella. Onneksi joku potkaisi pallon salin kattovaloihin ja tuli pallokielto, kertoo Mykkänen nauraen.

Mykkänen toteaa, että rakastui painiin heti ensi silmäyksellä, vaikka lenteli aluksi molskilla kuin räsynukke.

- Sukelsin kyllä suoraan syvään päätyyn. 12-vuotiaat lapset heittelivät mua miten halusivat, mutta se oli jumalattoman hauskaa. Lämmöllä muistelen niitä aikoja.

Mykkänen kuvailee itseään painin puolella oudoksi linnuksi, koska on aloittanut harrastuksen myöhäisessä iässä ilman mitään lajitaustaa. Hän huomauttaa, että kukaan ei varmasti olisi uskonut, että hän olisi painihommissa mukana vielä 15 vuoden jälkeen.

Valmentamisen Mykkänen aloitti ensin tuurailemalla 2-7-vuotiaiden nalle- ja nassikkapainiryhmissä.

- Ei ollut minkäänlaista aavistusta, että valmentaminen olisi näin kivaa. Enkä tiennyt, että valmentaminen voisi alkaa hallitsemaan elämää tällä lailla. Olen ammatiltani perustason ensihoitaja, mutta vaihdoin työt akuuttiosaston keikkahommiin, että pystyn valmentamaan.

Mykkäsen valmennusryhmään kuuluu reilut kolmekymmentä tyttö- ja naispainijaa. Ikähaarukka on 8-vuotiaasta 38-vuotiaaseen. Mykkänen ei pidä hankalana sitä, että ryhmän ikähaitari on suuri. Haaveena hänellä on kuitenkin kasvattaa harrastajamäärää niin, että painijat olisi mahdollista jakaa jatkossa ikätasoryhmiin.

- Meillä on tosi hyvä ryhmähenki. Etenkin tytöille ja naisille on tärkeää se sosiaalinen kanssa käyminen. Tekeminen voi olla hauskaa, vaikka tehdään tosissaan. Yleinen ajatus on väärä, että sekaryhmässä tehdään kovaa ja tytöt keskenään puuhastelee. Minulla on kova tahto pitää jokainen harrastaja mukana. Harrasteurheilijat ovat tärkeitä ja he myös mahdollistavat sen, että toiset voivat tavoitella huipulle pääsyä. Valmentajana minä haluan tarjota tien sinne.

Valmentamiseen haasteita tuo se, että Mykkänen itse painii vielä aktiivisesti. Viimeisimpänä saavutuksena naisten 68 kg sarjan SM-kulta.

- Joskus on vaikea olla molempia valmentaja ja painija. Välillä joutuu kisaamaan omia valmennettavia vastaan, niin se ei ole kovin mielekästä. Aikataulujen suhteen se toimii ihan hyvin, kun ensin on omat treenit ja sen jälkeen valmennus.

Mykkänen tietää, että pärjätäkseen valmentajana on jatkuvasti pysyttävä ajan hermolla. Lajivaatimukset menevät koko ajan eteenpäin ja nuoret ovat erittäin valveutuneita. Mykkänen arvostaa kouluttautumista ja ymmärtää ettei pelkästään urheilijan meriiteillä valmenneta. Suomen Valmentajien koulutuksetkin ovat tuttuja Mykkäselle.

- Haluaisin kouluttautua enemmän ja ehdottomasti pitääkin, mutta arkivalmennus vie tällä hetkellä suurimman osan ajasta. Lyhyet koulutukset sopivat paremmin omiin aikatauluihin. Kotona meillä puhutaan jatkuvasti valmentamisesta, sillä mies toimii myös liikunta-alalla urheilufysioterapeuttina ja fysiikkavalmentajana. Sain joululahjaksi Naisten ja tyttöjen urheiluvalmennuskirjan, sanoo Mykkänen innostuneena.

Mykkänen kertoo, että hänen valmennusryhmässään on erittäin fiksuja nuoria urheilijoita, jotka haastavat häntä jatkuvasti.

- Valmentajan täytyy osata perustella urheilijalle kaikki mitä tehdään. Silloin ohjeet otetaan vastaan yleensä paremmin. Valmennus ei voi perustua pelkästään mutuun, vaan on oltava tutkittua tietoa. Terve urheilija -sivusto on kovassa käytössä, tunnustaa Mykkänen.

Mykkänen näkee lajin kehittymisen kannalta tärkeänä asiana tulevaisuudessa painorajojen nostamisen SM-kilpailuihin. Mykkänen onkin heittänyt jo pallon Painiliiton suuntaan.

- Kun nostettaisiin painorajoja, niin saataisiin sitä kautta enemmän kisaajia. Nyt esimerkiksi kaikki potentiaaliset nuoret eivät pääse kilpailemaan. Valmentajana on hirveää sanoa valmennettavalle, ettei pääse kisoihin, kun painaa liikaa, kertoo Mykkänen nuorten hyvinvoinnista huolestuneena.

Mykkäsen toiveena olisi se, että jonain päivänä joku hänen painijoistaan pääsisi huipulle. Hän kuitenkin painottaa, että tärkeintä on se, että pystyy auttamaan ihmisiä omien tavoitteiden saavuttamisessa, oli kyseessä sitten tavoitteellinen urheilija tai harrastaja.

- Ihan mahtavaa kun pääsee näkemään kasvun ja kehityksen, se on järjettömän palkitsevaa. Olisi hienoa, jos voisin jossain muodossa olla mukana urheilijoiden tukena sittenkin, kun he lähtevät tästä ryhmästä eteenpäin!